"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan… soisin, ettei kenenkään tarvitsisi niin paljon kärsiä… Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on petetty, enkä viimeinenkään…"
"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.
Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:
"Sinä olet nyt varma itsestäsi… ja ylpeä siitä, että Kaupin leski sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein ahtaalle tulisit… niinkuin minäkin… Heti häiden jälkeenhän olet itsekin syntynyt tähän maailmaan… Kysy papilta, jos et usko…"
Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.
"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.
"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin… ylpeys käy lankeemuksen edellä… Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi…"
Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin, mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko syntymäkylästä… Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä… jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä välittäneet…
Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen mielessään… Olisiko se totta?
Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan ollut sitä tullut ajatelleeksi… Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän verta vuotaisi…