Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.
Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse…?
Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.
Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan päin.
Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.
Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.
Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti puhua:
"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin. Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski miellytä, niin… niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille toimittavat… jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi… Olleeko tosi?"
"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.
"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi…"