Taisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei semmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan. Siltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen tulevaisuudenkuvittelunsakin…

Ja kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut halua seminaariinkaan…

Sekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän käveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui rentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin tummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka rantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa koivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä kuului puhelua ja hakkaamista.

Jo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt hiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto sauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.

Kun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila häntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset, silkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila vastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.

Tunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman povessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä, kirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki lapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken murheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.

"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat… maanantaina aletaan heinäntekoon", kertoi Laila.

Hilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja kysyi:

"Lailako saunaa lämmittää?"

"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin haravan… Lähteekö Hilma heinäntekoon… Äiti sanoi, että Hilma menee Kaupille emännäksi…" puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan saanut olla Hilman sylissä koko kesänä.