Teeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun kuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?
— "Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta."
Katkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki olisi uponnut sydämeen.
Eikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?
Sanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan — viha koko maailmaa ja ihmisiä vastaan…
Toivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat menestyneet, — nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät! Kuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa… toinen opettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa…
— "Muuta en tiedä —!"
— Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, — puhkesi Hilma sanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin kauas kuin jaksoi joelle päin. — Sinne menet… ja olkoon muistosikin kuollut,— hän huudahti.
Hän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei hän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut alas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.
Mutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui, että hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava jänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui katkenneelta…