Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.
Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan kun ei ole kotia.
Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!"
Luettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen pinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin noin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva nuorukainen!
Eikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!
Hilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa…
Ja hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut kaikki ja tämmöisen vastauksen sai!
Maailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut seisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin heiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt…
Mitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi vaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki tämä käsitettävä?
Kuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin kauniisti ja hurmaavasti, — kun kelpo kirjettä ei kyennyt kirjoittamaan?