"Niin olen aikonut… olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään", vastasi Hilma.
Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat menneet puutarhaan marjoja syömään.
Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä jokaista oppilasta elähdytti.
Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.
Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus ollut monellekaan muuta kuin paljas sana — ilman merkitystä.
"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä aatteen naista…"
"Eipä taida olla", myönsi kanttori.
"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa… herrojen talutusnuorassa…"
Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.
"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää herrojen talutusnuorassa…" alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista aikoo neitikin seminaariin?"