"Kyllä hän siitä tasaantuu… ehkä liiaksi rasittunut ja hermostunut…"
"Niin kaiketi…"
Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi vältti miesten seuraa.
Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein rientävän huoneeseensa itkemään.
Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi.
Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti… niin, hän ei tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?
Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä…
Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin kansakoulunopettajattareksi…"
Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, — aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää…
Isä oli kuollut… totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!