Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi, toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat ystävällisesti… Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja alkoi jutella.
"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.
"On tämä melkoista… eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt", vastasi Hilma.
Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin lempeät tummansiniset silmät… Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.
Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.
"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"
Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi" puhutellut.
Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.
"Halminen minun nimeni on…"
"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan…?"