"Se minä olen… Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."
"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin…"
Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.
"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä pyri pois milloinkaan…"
He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.
Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella istuen… siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia toivotti… Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi olisi tahtonut pyytää…
Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä…
He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin korkealle jokitörmälle… Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää… Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja…
Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan kansanopistossakaan… ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen tutustui…
Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?