Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen… ehkä heillä olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan päällä kulki alas meren suulle…
"Hyvästi rakkaani… molemmat!" huutaisi isä.
Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön tulleen… eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas työpäivä…
Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.
VIII
Hilma on matkalla entiseen kotiinsa.
On valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen la'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on sulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden yönä.
Mutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain huippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren keskeltä pohottavat, värähtää sydän.
Se on kaunista, tuttua ja verratonta — niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa käki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman mieli vain on raskas…. raskas ja pimeä…
Kirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa on häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä hän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa… Mutta paljon on muutoksiakin näinä vuosina tapahtunut…