Kaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä kirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä ihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.
Hilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.
Kun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee Haukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen rantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa matkaa.
Siitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin yksin kävellen.
Ei ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö äitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat hajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut tuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär oli… ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä kummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei hän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata…
Nyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain rantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.
Mutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka vihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.
Ja Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä vuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen natiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille vesille.
Aurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen, joka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on päässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee. Siinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan seinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.
Entisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja luhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!