Silloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen akkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja kasvanut! — Muistojen, ilojen ja surujen puu! — ajattelee Hilma. Hän tulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin olevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata. Portaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta porstuan ovet ovat auki…
Auki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää… Ei kukaan käynyt yörauhaa häiritsemässä… Menisikö hän sisälle?
Hilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että lyönnit kuuluvat…
Ehkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat…
Hilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen, että kääntyy takaisin siitä… ei menekään sen edemmäksi…
Aurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan…
Lintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana vaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja…
Silloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja liikettä…
Henkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka itkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista kenenkä ääni se on…
Silloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin…