"Tukkilainenko oli…?"
"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja sydämestään… En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos hengissä on… lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa…"
"Selli parka…"
Lapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.
Suuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein kasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka pääskyset lentävät pitkin pihaa…
"Ihana aamu", sanoo Hilma. "Mutta karjankelloja ei kuulu…"
"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon navetassa…"
"Menkäämme äidin luokse!"
"Menkäämme!"
Molempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan puhuttelivat.