Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt järkensä valon.
Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee itselleen ja nauraa… nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua… Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:
"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"
Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua pihasalla…
Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä, hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:
"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"