Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät putoavat kuoppiinsa.
Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä harvasanaisemmaksi käy.
Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.
"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.
Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.
"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää…"
Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.
"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni… ja hän on hyvin kaunis ja hyvä…"
Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä kotonaan…
* * * * *