Mutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin elämästä pois.
XI
Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.
Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa hänen silmissään.
Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin elävitten joukosta kadonnut.
Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin. Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun heidän kanssaan.
Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja miettii.
Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty kävelevän edestakaisin huoneessaan.
Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja kuin vavisten… Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa kipeä ja päästänyt lapset pois.
Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.