Ja hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja, puhuu tämä:

"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä olevan… Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli saatava toinen palvelija…"

"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?" kysyy Hilma julmassa tuskassa.

"Tuskin vaan… semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä kohden…"

Paksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä tuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku silmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.

Pahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja saastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.

Hän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori tyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.

"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista vanha… hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä", selittää Hilma viranomaisille.

Mutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.

Ja hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.