»Puhui se minullekin», sanoi Einokin, joka nyt oikein alkoi huolestua, kuinka tässä talvileivän saanti käykään.
»Kun kolmattakymmentä riihtä Herralassakin on aina ollut… ja nyt kuuluu olevan vielä enemmän kylvöä…» mutisi Manta.
»Joo… ja kun kaksi koppaa saapi riiheltä, niin…» sanoi Eino.
Muihin taloihin ei heitä ollut pyydettykään. Kullakin oli riihimiehiä kylliksi. Ylipäässä oli niinikään riihimiehiä omasta takaa, kun toinen piika joutuu kesäkartanolta ja oma poika palaa kaupungista. Olivat Manta ja Eino vain tämän kerran Ylipäässä. Ja Eino mietti, että jos isäntä, Vilhemi, ei itse rupea riihiä puimaan, niin kyllä hänestä saa riihimiehen.
Mutta omissa ajatuksissaan näkyi isäntä olevan. Häntä harmitti, ettei hänelle ollut mitään hankkeesta puhuttu, ja hyvin hän arvasi, mistä kaikki johtui. Herrala siinä oli ollut kieltään pieksämässä.
Kummaa oli hänen mielestään, että niin pian olivat päätöksen tehneet siksikin kalliin koneen ostoon, kun piti monta vuotta aikoinaan miettiä ennenkun Herralakaan ymmärsi niittokoneen ostaa.
Senvuoksi se olikin Jooseppi Sipillan kylästä palatessaan niin touhussa ollut… laukkaa oli ajanut ja väliin kiljaissutkin.
— Tehkööt nyt isot rikkaat mitä tahtovat, — arveli hän. — Täytyy tässä riihittämällä koettaa elonsa korjata.
Kun olivat alkaneet jo riihoa koneessa puhdistaa ja kauniita, kellertävän valkoisia ohrajyviä rupesi pohtimeen varisemaan, sanoi Ullan-Eino:
»Olisi nyt kelvannut tänä vuonna riihimiehenä olla… kun noin kauniita jyviä tulee…»