»Väärin Herrala siinä teki, kun juhannuksen aikana jo minut riihimiehekseen pyysi ja nyt ei tarvitsekaan», sanoi Manta.
»No niin minutkin pyysi», sanoi siihen Eino. »Kylläpä taitaa riihenpuinti tästä puolin näistä kylistä loppua… samoin kuin on loppunut naapuripitäjässäkin», sanoi Vilhemi, tahallaan lisäten Mantan ja Einon huolia.
Sitten työskentelivät, eikä sanaakaan puhuttu siitä asiasta. Mutta kun alkoivat riihtä ahtaa ja Eino, tottuneena riihenahtajana, nousi orsille, virkkoi hän Mantalle, joka lyhteitä orsille anteli:
»Särkyisiköön välillä se perkele… eli jos ei olisikaan semmoisia
'Mustia' enää myytävinä…»
»Niin… eli joku muu onnettomuus sattuisi, ettei ehtisi täksi syksyksi», toivoi Manta puolestaan.
Vilhemiä nauratti, oli oikein Herran kädestä tämä muistutus Ullan-Einollekin, joka laiskana aina vain tahtoi makailla. Millä eläneekin talven, kun talvileipä jääpi saamatta?
Taitaa olla parasta työnteko!
Kun riihimiehet olivat kylpeneet, syöneet päivällisen ja vielä päivällisen jälkeen kahvit saaneet, oikaisi Ullan-Eino sylinsä, haukotteli ja sanoi:
»Jaa… siinä oli ensimmäinen riihi tänä syksynä…»
Ja odotteli, eikö Vilhemi rupeisi tahtomaan vakituiseksi riihimieheksi.
Mutta ei puhunut isäntä mitään.