»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se niille sopisi!…»
»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta…» lisäsi Vilhemi.
»Niinkö? Olisipa se!…» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.
»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei tule ryskäyksestä mitään… lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone syövänkään märkiä lyhteitä…»
»Sepä on helvetin hyvä!… Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen… Saapi Herralakin vähän mietiskellä… Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan kylässä ryskäävät…»
Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi… tai joku muu vastus poikia kohtaisi… Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli laukkaa sivu ajanut… juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa maksaa…
Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.
Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että kuitenkin koneensa tänne saavat?
Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään. Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.
Alkoivat takoa vartaillaan.