»Minä näytän!» sanoi hän sitten ja nousi ylös.
Taivas oli paksussa pilvessä, tuuli kääntynyt suoraan itään.
»Ei siitä poutaa tule huomennakaan», arveli hän ja päätti panna päätöksensä toimeen.
Juuri kun hän lähtövalmiina pääsi pihalle, tuli naapurinmies, Mattila, kujasta sisälle.
»Näkyikö siellä meidän renkejämme?» kysäisi hän, naapuriin katsomatta.
»Eipä näkynyt!»
Naapuri näki, että kylään oli Jooseppi nyt lähdössä. Hän näki siitä, että kovin oli vauhdissa, silmät tunteettoman kylminä ja pää ylpeästi pystyssä.
»Ja aina vaan sataa», sanoi Mattila jotakin sanoakseen, että puheen alkuun päästäisiin.
Mutta naapurin puheisiin ei Jooseppi mitään vastannut, mennä toljotti vain synkkänä talliin päin eikä vastannut sittenkään, kun Mattila kysyi, oliko kylään lähtö hommana.
Mattila hymähti, tunsi ja tiesi, minkä vuoksi Jooseppia sapetti. Ja silloin se oli aina kuin kaikille vihassa, viattomillekin.