— On se kerran ylpeä mies, — naurahti Vilhemi. Mutta itsekseen noituen ajoi Jooseppi eteenpäin ja mietti mielessä, miten oli Ylipäässä jo ehditty niin pitkälle, että riihi jo oli lämpenemässä, kun muissa taloissa vielä oli vilja vainiolla, taisi olla jollakulla leikkuukin keskissä.
— Vaan vielä sinä kummat tänä syksynä näet, — mietti hän sitten, Vilhelmiä muistaen. — Näet lempo soi, että pian on meilläkin lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä…
Ja hän tempasi ohjista ja antoi hölkätä Sipillan kylää kohden.
Ison-Herralan Jooseppi oli ylpeä mies ja varakkain isäntä Heinärannalla. Vaikkei hän itse ollut mikään edistyksen mies millään alalla ja vaikkei itse ollut tavaraansa kerännyt, käyttäytyi hän aina kuin kaikkitietävänä, ja kun joutui väittelyssä alakynteen, niin silloin aina turvausi siihen, että olipa talo… olipa rahaa… Ilmiriitaan ei hän kuitenkaan kyläläisten kanssa ruvennut, mutta kaikkia köyhempiä katsoi hän yli olkansa ja nähtävästi uskotteli olevansa muutenkin etevämpi muita kylän ihmisiä.
Sen vuoksi ei hänellä kotikylässä ollutkaan kyläpaikkaa, vaan aina kun kylänhalu tuli, meni hän emäntineen Sipillan kylään, jossa oli monta varakasta taloa, tai Savukylään, jossa oli velimies isäntänä.
Häntä ei mikään harmittanut enempää kuin se, että kotikylän isännät usein ehtivät työnsä saada tehdyksi yhtä nopeaan, usein nopeampaankin kuin hän, vaikka vähällä väellä työnsä tekivät.
Enimmin häntä harmitti Ylipään Vilhemi. Mies oli vasta kymmenen vuotta asunut talossa, jonka huonossa kunnossa osti pakkohuutokaupasta. Mutta tarmokas ja toimellinen oli. Pian alkoi vainio versoa, niityt kasvaa, ja karjaa lisäsi joka vuosi…
Kuluneena talvena oli jo Ylipään maitotili meijerissä ollut suurempi kuin muiden talojen, lukuunottamatta Herralaa.
— Jos se vuosi vuodelta noin lisääntyy ja jos tuo takakorpi, jossa Vilhemillä on suuri uutisviljelys, rupeaa heinää työntämään niinkuin sanovat sen työntävän, niin muutaman vuoden kuluttua…
Jooseppi ei uskaltanut ajatella loppuun, miten muutaman vuoden kuluttua kävisi…