Mutta siinä oli toinenkin pähkinä, joka oli Joosepille kova purra. Oli alkanut liikkua huhuja, ettei taidakaan Herrala yksin Heinärannan rikas olla… taitaakin olla Ylipäässäkin puumerkit kotona ja rahaa pankissa. Niin oli kuulunut.
Ja nyt viime kesänä oli Jooseppi saanut siitä kuulla. Oli Mattila, lähin naapuri, tullut Joosepin puheille ja pyytänyt lainaksi viittäkymmentä markkaa, velkakirjaa vastaan, syksyyn asti. Mutta ei ollut Jooseppi antanut ja Mattilalla oli kova tarve, sillä niittokoneen hinnasta puuttui vielä viisikymmentä markkaa. Hätä oli miehellä kädessä ja tiesi, että muilla naapureilla, jotka olisivat tahtoneet lainata, ei ollut liikoja rahoja.
Silloin muistui mieleen Ylipään Vilhemi, josta huhuja oli kulkemassa.
Meni Vilhemin luo, ajoi asiansa ja velkakirjaa vakuudeksi tarjosi.
Ei ottanut Vilhemi velkakirjaa, ei takauksia vaatinut, ja kun Mattila viittäkymmentä tahtoi, niin täyden sadan oli antanut.
Sitä kehui Mattila ympäri kylää ja oli vielä lisännyt että:
»Sillä miehellä näkyi olevan rahaa paksu pinkka kuin virsikirja…»
Sai sen kuulla Jooseppikin ja häntä harmitti siitä pitäen sekä Mattila että Ylipään Vilhemi.
Sitä hän muisteli ajaessaan eikä hän saattanut unhoittaa, mitä Mattila oli Vilhemin rahaläjästä sanonut.
— Vaan mitähän se sanoo, kun kuulee, että jo ovat ostaneet viidentuhannen markan puimakoneen eikä otetakaan kaikkia räkänokkia osuuskuntaan… Jaa, jaa…
Sipillan kylän rikkaat Nettala, Suksila ja Naattala olivat kelpo isäntiä ja edistyksen miehiä. Heistä olivat Suksila ja Naattala laestadiolaisia heränneitä, mutta Nettala oli vanhan ajan uskossa. Hän rakasti silloin tällöin ottaa viinaryypynkin ja piti aina, nytkin vielä, vaikka viina oli niin paljon kallistunut, tilkkasen takanaan kipeän päivän varalta.