Ja siinä nyt miesjoukossa arveltiin asiasta sinne tänne, ja niin monta oli eri mieltä kuin oli päätäkin.
»Mato se on juoksemaan», sanoi Mäenpään poika. »Ei sitä näillä mailla semmoista juoksijaa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Murtomaa- ja maratonjuoksu…»
Kaikki eivät olleet oikein selvillä, mitä juoksuja murtomaa- ja maratonijuoksut ovat, ja Mäenpään poika, joka oli käynyt kansanopistossa, selitti kaikki, ja toiset kuuntelivat.
»Tuli se aika maailmaan, kun semmoisia juoksukilpailuja rupesivat pitämään», kummastelivat vanhemmat miehet. »Ennen oli mies se, joka parhaiten työhön pystyi, — joka enimmän kuokkia kerkisi, — joka levähtämättä ja selkäänsä oikaisematta pisimmän aikaa jaksoi niittää tai ojaa kaivaa, — se oli mies, ja sille kunnia annettiin ja arvossa pidettiin. Niin ennen. Työntekijälle kunnia annettiin eikä juoksijoille, joilla ei juostessaan mitään valmistu…»
»Vaikka saattoi niitä olla juoksijoita ennenkin», jatkoivat toiset vanhemmat miehet puhetta, »saattoi olla, ja olikin… Olisivat siinä saaneet Kolehmaiset ja muutkin kynsiä perässä pysyäkseen…»
»Mitä joutavia», panivat nuoremmat vastaan.
Mutta Varpumäen vanha Mikko isäntä, joka hänkin oli maannut vatsallaan ja toisten puheita kuunnellut, nousi äkkiä istuvaan asentoon, ja kiivasta miestä kun oli, niin kämmenellä reiteensä löi ja kivahti:
»Sen minä sanon, pojat, että ollapa tuo Hietalan Salomoni vielä nuorena miehenä, niin näkisitte, pojat, minkälainen se oikean miehen askel on… Siinä on mies, jonka perässä Kolehmainen olisi kompastunut, olkoonpa niin hyvä juoksija kuin onkin…»
Mikko kehuessaan puhui kovalla, pauhaavalla äänellä, niin että lähimpänä olevat heräsivät ja alkoivat haukotella, ja nuoret vilkastuivat Mikon tulisesta osanotosta ja innosta…
»Kyllä taitaa vaari panna omiaan», sanoi Mäenpään poika.