»Omiaan!» kiivastui Mikko ja nousi nyt jo seisomaan. »En ollut minäkään kuin vastaantulija tuolle Salomolle, vaikka ei tässä kylässä ollut yhtään, joka olisi minulle juoksussa riittänyt. Vaan tuo Salomo! Kun pimeänä syysyönä kävi Venejärvessä morsiantaan tapaamassa ja aamuksi ehti riiheen silloin kun toisetkin…»
»Venejärvessä asti…!» kummastelivat nuoret miehet ja hymähtelivät että eivätpä he sitä oikein ota uskoakseen. Mutta nyt innostui Mikko yhä enemmän.
»Ja kerran, jolloin Herralan isännällä oli valtionajossa palkittu ori… Herrala ajaa tiellä alaspäin, ja Salomo sattuu tulemaan Tukkilasta, ja osuvat yhteen tienhaarassa… Herrala näkee, että Salomo aikoo rattaille, niin konnannahkainen mies kun oli ja Salomon juoksijaksi tiesi… niin kiinnittää… kiinnittää oritta juoksuun… ja naureskelee… Salomo lisää myöskin vauhtia… Pian juoksee Herralan ori minkä kavioista lähtee, mutta perässä pysyy Salomo, ja niin menevät saakelin kyytiä aina Sipillan kylään asti… Mutta juoksijaoriin rinnalla vihmoo Salomo… Siitä aikoinaan paljon puhuttiin ja mainittiin…»
Joku nuoremmistakin miehistä on sattunut kuulemaan saman juoksujutun ja vakuuttaa, että totta on, mitä Varpumäen Mikko puhuu.
Mutta toiset epäilevät yhä, varsinkin Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti, jotka molemmin ovat olleet kansanopistoajallaan kilpajuoksussa.
»No, herättäkää Salomo… tuossapa se nukkuu nurmella», sanoi Varpumäen
Mikko. »Kysykää itseltään, niin kuulette…»
Nurmella, melkein laidimmaisena, makaili pitkä ja luiseva mies vatsallaan. Se oli Hietalan Salomo.
»Salomo hoi! Nukutko sinä?» huusi Mikko hänelle.
Puhuteltu nosti päätänsä merkiksi, ettei hän nukkunut.
»Nousehan selittämään näille nuorille miehille… ja todista äskeiset puheeni todeksi… Siitä Venejärven matkasta ja siitä, kun juoksit kilpaa Herralan palkitun juoksijan kanssa…»