»Olen minä tässä teidän puheitanne kuunnellut», alkoi Salomo puhella, ja pyrkien istumaan alkoi hän hommailla piippuunsa. »Joo, joo. Juoksija kuuluu olevan se Kolehmainen… Vaan vanhaksi tässä joutuu ihminen… Eikä sitä minun nuoruuteni aikana juoksijaa pidetty missään arvossa…»
Salomo puhui nukkuvalla äänellä ja veltosti. Nuoret miehet tahtoivat tietää, olivatko Varpumäen Mikon äskeiset puheet tosia vai eivätkö.
»Olivatpa nuo tosia tai ei… sanonpahan vain, ettei tämänaikaisista miehistä olisi silloin minun perääni ollut… Kolmannellakolmatta olin silloin, hulluimmillani juoksemaan…»
Salomo oli noussut seisomaan ja sytytteli piippuaan puhellessaan.
»Vaan siihen aikaan kun ei katsottu kelloon eikä matkaa mitattu, niin eihän siitä tullut selvää, kuinka nopea te olitte juoksemaan», sanoi Mäenpään poika, ja Rantalan Alkotti lisäsi:
»Niin, ja kun yksin on juoksemassa, niin uskoo juoksevansa hyvinkin sukkelaan…»
Alkotin sukkeluudelle remahtivat muut nuoremmat miehet nauramaan, mutta
Varpumäen Mikko kivahti:
»Kyllä te, pojat, nyt nauratte, mutta jos Salomo vieläkin pahan pään ottaa, niin juoksee tavallisesta pattijalkaisesta nuoresta miehestä… Näin minä vielä mennä syksynä, kun juoksimme Sipillan kylään Mäkitalon riihtä sammuttamaan…»
Hietalan Salomo, jo vanha mies, harmajahiuksinen, seisoi ja kuunteli suu kummassa irvessä. Olihan Salomo vieläkin pitkä ja hoikkanen, varsi suora ja jalat jäntevät kuin jouset, mutta mahdottomalta tuntui sittenkin, että hän nyt vielä… vanha, harmaapäinen mies jo…
»Joutavia puheita ne ovat», sanoi Rantalan Alkotti ja lisäsi sitten pisteliäästi: