Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.
Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.
— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän ja meni päästämään vieraat sisälle.
Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».
»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.
»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… Kuulehan, Mikko, kun luen…»
»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli suupielessä.
»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja», sanoi hän.
»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.
Ja Mäenpään Arvi luki: