»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.
»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika…»
»Jo minä arvasin… Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.
»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.
He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi, jos kiven päältä katsoisivat!
»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo Välijänkkä on vetelää suota… Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu…»
Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.
Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä, lähti hän.
Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä, varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.
»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.