»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa, edellä kävellen.
Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.
Mikko nauroi ja huusi:
»Teepäs testamenttisi…»
Mutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:
»Tämä on kamala jänkkä… tätä ei juoksua mene kukaan…»
»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella olevan vastusta… Kerrankin narrasi…»
Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon silmälleen, niin…
»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.
Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti
Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi…