Vihdoin valkeni kilpailupäivän aamu.
Oli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli. Elonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja satoista vuotta toivottiin.
Aamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka olikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui laiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä värillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä Jannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset viittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.
Jo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja vehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen, laittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen. Ollen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä tulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä alkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja makea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle kivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä, kahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa pinon vehnäsiä keskelle.
Ja siihen Kaisan keittiön luo ensimmäiset tulijat kokoontuivat.
Kilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello vasta kymmentä.
Ollin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta hän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi kananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla juoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä Hietalan Salkkokin.
Juoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan Aukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka kävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja mitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.
— Siinä tulevat jo nuo… kyllä kai ovat pian herratkin täällä, — arveli Mikko.
Ja yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut melkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi Talvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.