»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan Ylipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat pääsemässä.
Vallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat tulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran kuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita edellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot sukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä vierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat vielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan Alkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää täyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat vaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.
Jälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa, ja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn taas…
»Enkös arvannut! Enkös arvannut!» hoki vallesmanni.
Ja herra Jatko kirjoitti: … »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä juoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta' juoksua…»
Virnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja Frans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella kierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja silloin alkoi hirmuinen ottelu… Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus tutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin…
Hirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka nyt ensiksi ehtisi…
Vallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen nimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja silmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt Vihtoria edelleen… Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin varjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti…
Hän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän kiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä… ja tömähti kuin pyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan…
Melkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään Hietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he huokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.