»Kummasti siinä käypi», ennusteli Mikkokin. »Siinä vielä kummat tulevat, ja se niille olisikin parhaiksi kaikille niin mallikyläläisille kuin sipillankyläläisillekin… Ovatkin tulleet niin hulluiksi sen meijerinsä kanssa, ettei kahvikermaa kuuluta missään talossa annettavan, sininen kurnaali kuuluu olevan höystönä, ja joka talossa sokea puuro…»
Niin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko tulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään, jonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut, että hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se rupeaa meijeriin hänkin… Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut…
»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää ostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.
»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko. »Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä pakkaset tulevat niinkuin ennustetaan…»
Ja siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä poikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee antaa oikeata piimää naapurillekin.
»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä
vuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee…
Vaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen
Kaisalle», selitteli ja lupaili Manta.
Jo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään. Tulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti Israeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain ja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta sisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän Israelin käden liikettä… Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta ylös ja lähteä… Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet. Mikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin mökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää tilkkaakaan, ja nälkä oli…
Mikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen poikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili penkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa syystämässä, talon ruuassa… Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska noin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?
Mikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja alkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että Einon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta… Oli vielä uurteissa vähän jälellä piimää… Mikko pani kauhallisen vettä ja huiskutti… Tuli siitä vähän harmajaa… Ja syötyään ensin paljasta leipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja kallistui penkilleen.
Mutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se oli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin, Mikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana antanut… Olisi saanut elää vielä…