Jospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää, jotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa pullolleen…
Mutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas marraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja mietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja Virnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti… ja kun palaa, niin sitten keittää pottuja…
Hän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti
Einon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.
Mutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka seisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä hänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle niinkuin olisi jotakin hakenut…
Mitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan tekemistä?
Jo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:
»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»
»Siinä se on», ärähti Mikko.
»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.
»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi…
Mitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»