»Ja noin sakean ja hyvän näköistä…» kummaili Mikko.
»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään… Katsos, Mikko…»
Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.
»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä», ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt kurnaalipiimää…»
»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.
»Olisikohan tuota maistaa…»
Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.
Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous, johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja meijerit häviäisivät pois maan päältä.
Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia, paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet, etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne Josefiinan lammashakaan.
Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä. Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä ollut aloitettu keskustelua.