Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että suurempi hätä muissa mökeissä on.
Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen, jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi on edessäpäin.
Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.
Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.
Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää päälle… Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita…
Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia, josta joka mökissäkin puhuttiin.
»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.
»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne ja ryysti, jotta kauas kuului.
»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.
»Kurnaalia tämä on… ei tämä ole oikeata, eheää piimää…»