Mikkokin laittausi eteiseen, nähdäkseen senkään, kun asialliset astuivat oikeuteen. Siihen oli eteisen seinälle kiinnitetty lista, jossa jokaisen kantajan ja vastaajan nimi oli. Sitä oli monta miestä lukemassa. Siinä näkyi seisovan Pitkärannan Juvanikin, jolta piika lapsen eläkettä vaati, ja kysyi, näkyikö siellä hänen nimeään… piti tälle päivälle olla…
»On täällä», luki tullimies, joka tunsi hyvin kirjoituksen. »Täällä on, näemmä. Viides asia näkyy olevan… itsellinen Eeva Sofia Pitkä — talokas Simo Pekanpoika Juvani… Siinä se on…»
»Kuinka käypi, veliseni», arveli naurusuin Simolle muuan tuttava. »Eeva Sofia Pitkällä kuuluu olevan asiamiehenä Horslunti… Varo vain kinttujasi… Horslunti on eläissään monelle lapselle isän löytänyt…»
Sitä naurettiin, ja Mikkokin veti suunsa hymyyn.
»Jaa… Jaa», hätäili Simo. »Minä otan Nälhuutin puhemieheksi…»
Silloin remahti taas ovi auki, ja poliisi meni vauhdilla läpi eteisen, tempasi kuin vihassa oven auki ja huusi niin että savu halkesi:
»Talokas Heikki Maaherra Mallikylästä vastaan talokasta Anaski Erkkilää, Sipillan kylästä. Asialliset oikeuteen, mutta ei todistajat vielä…»
Horslunti kokosi paperinsa, työnsi ne povitaskuun, nykäisi Maaherraa käsivarresta ja virkahti:
»Nyt lähdemme!»
Maaherra käveli Horsluntin vieressä läpi eteisen, aivan niinkuin oppipoika astelee mestarinsa vieressä. Aivan heidän perässään tuli vastaaja Erkkilä Nälhuutin kanssa, joka hyräili laulua eteisen läpi mennessään.