»Huono oli sonni… ei pystynyt vasikkaa siittämään… Pitäisi saada sonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä toisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti purevasti.
Heti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti ja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat. Mutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja piikkeilivät.
Jo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset
Nälhuutin puolelle.
Kirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:
»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden pöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa…»
Maaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän
Anaskin puolesta:
»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään…»
Sekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja joku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet mitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja valittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät, että Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika virkkuina.
Yhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:
»Lautamiehet oikeuteen!»