Hyvin oli käynyt. Mikko oli kaikin puolin tyytyväinen. Eivät saaneet tuohon lammashakaan sitä meijeriänsä kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Ei saanut Varesmäen Josefiinakaan kivikkohaastaan tuhatta markkaa… Kun Mikko saapui mökilleen, istui siellä Varpumäen Manta kyynelsilmin.
Hänen lehmänsä oli kuollut, ja nyt oli hän menossa Horsluntin puheille, että eikö voitaisi nostaa kannetta karjakkoa vastaan, joka noituutta harjoittaa. Tahtoi kuulla Mikonkin mielipidettä.
Mikko neuvoi:
»Horsluntiin elä luota. Se on semmoinen mies, että sen, jolla on rahaa, sen asian se voittaa, mutta köyhät häviävät. Mutta kirjoita itse konsulentille ja mainitse todistajat…»
Viisaana piti Manta Mikon neuvon ja päätti niin tehdä. Kun he hetken kuluttua menivät pirtin eteen, kuulivat he kauheata melua maantieltä. Miesjoukko, sipillankyläläisiä, palasi Rantalasta kokouksesta, ja heidän keskellään teuhasi, uhkasi ja kiroili Anaski…
Joukon jälessä käveli allapäin Varesmäen Josefiina, nenäänsä esiliinaan niistäen…
»Saapa vain kuulla, eikö tuosta vielä nouse isommat jutut», arveli
Ollin-Mikko Varpumäen Mantalle.
Ja isommat jutut siitä nousivatkin, sillä Anaski ja Ulriikki aikoivat hajoittaa koko osuuskunnan.