»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki tullimiesten juoksevan Anderssonille päin.
Haaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä
Nymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä…
Silloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi lujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas syrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:
»Beslag! Beslag!»
Mutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin silmään… ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että Alarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin…
Haaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään, juoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua ja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut…
Ulrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet, kuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan vihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään vielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät olleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa…
»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?» kysyi Kuvenjus.
»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on
Alarikki nyt…»
»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka hänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.