»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi heti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin rengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin päin… Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni uskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun Viiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia… Ei aikaakaan, niin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät miesvoimalla Parkin pirttiin… Silloin minä arvasin, että nyt on Helmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin, nähdäkseni kuinka oli käynyt… Ja hyvin oli käynyt…»
Maistoivat punssia, Kuvenjus nauroi ääneensä, ja hökerteli Ulrikkikin.
Nestori jatkoi:
»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista… olkaamme varovaisia… Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia löydy, ja kun palaavat, niin…»
»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?» kysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti sukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.
»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä kylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin hevoset!»
»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia!
Juokaa, pojat!»
Näin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen viettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!
»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!» sanoi hän.
Mutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark
Kuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja
Haaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.