Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään. Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta, Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.
Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa takavarikon…
Mutta hullusti kävi siinä hommassa.
Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään, lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety, — joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä, lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen, kun tie ja seudut olivat heille outoja.
* * * * *
Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.
Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.
Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut, hän alkoi virkistyä.
Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan…
Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi hätäisesti: