»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin ja tahtoo kauppaa purettavaksi… Suun täydeltä kiroaa ja kysyy Viikluntia…»
»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja pärähteli pahoin.
»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo pihalla… mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.
Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi jaaranäänellään:
»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta…»
Nestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!
Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan
Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.
Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat lompakkonsa tallella… Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista, joka siinä nyt kuorsaili… Mutta tallella olivat.
Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty… annettu potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään… Ja ellei kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille…
»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.