Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen…
»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään… Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei häneen asia kuuluisikaan.
»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä
Viiklunti on, se vanha kälmi?»
»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä kuulemassa.»
»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»
Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.
Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä, kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan lähtenyt… Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen…
»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki. »Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla…»
Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja, joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin, ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti poistui kestikievarista…
Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta…