Näin päättivät.
Nestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.
Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja hoki römeästi:
»Nouse hiivatissa ylös… kuh… kuh… nouse… nouse… No, herää nyt helvetissä, siinä!»
Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla… Ja äkkiä nousi hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»
»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian
Limperistä…»
Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista maistamaan.
Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri susiturkki auki hulmuten…
»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.
Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat
he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki
Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti…
Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku kaulassaan ja naurusuin.