Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti, iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun ilmassa.
Mutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.
Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.
»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä
Ulrikki ja Viiklunti.
Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi tässä samassa kyydissä.
»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.
Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että
Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.
Viiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.
»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.
Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».