»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt… kyllä nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.
Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan…
Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta, paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi, ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli todistajan kanssa keittiössä…
— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä tahtoo… minuun ei enää kuulu koko asia… Hän nousi kuistista sisälle.
Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat. Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen toverinsa ostaisivat viisi työhevosta…
Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia. Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä. Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.
Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen, niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään… »Heikkile Ulrik!…»
Niin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.
Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä. Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin äsken.
Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia… Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi sitä jyskyttää… Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen, kuka kamarissa nukkui…