Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili…
Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka
hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut
Viikluntille apuna pettämässä…
Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet… Hän, Ulrikki, oli vain ollut syrjästäkatsojana…
»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui jällivaaralainen.
Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti
Lindbergistä lähtenyt.
»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti. »Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä haluat! Minuun ei kuulu.»
Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä viranomaisten puheille.
Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset
Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.
Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä… Helmeri oli — niin selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.
»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti hän Kuvenjukselle.
Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen kaikki tullimiehet tunsivat?