»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina, mutta nyt tämä tahtookin perääntyä…»

Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan…

Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle
Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin…

Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti…

Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla, vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa…

Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat olivat kirjavaa joukkoa.

Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt, kun kyytihevonen odotti… Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena taas ollaan yksissä…

Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa tekemään.

Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.

Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään…