Helmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.
Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta päättää kuitenkin olla varuillaan.
Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä. Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?
Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin, missä Alarikin luulevat olevan… Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin hommata…
Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.
Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta, vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy, kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja pureksii…
Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo… katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on Ulrikki…
Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet…
He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki, Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat. Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa, on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi…
Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää…