Tullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää, että mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»…

Häntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen tullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli hän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.

Mutta nyt!

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat häntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin kuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja reippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.

Helmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin lyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt ohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista…

Kuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen tullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja päässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta ne miehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin ahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia ja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista miestä voinut vastustaa…

Epäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä yrittäisi? Mitä hoksaisi?

Miehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla jäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat hänen toimiaan koko päivän…

Niiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa… Helmeri silmäsi ensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman näköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä näytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni pitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui toinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen Alarikin roimaa käyntiä…

Rohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän kouristuisi kokoon…